torstai 22. joulukuuta 2016

Miltä tuntuu lähteä vaihtoon?

Heippa!

En oo hirveen tiheeseen tahtiin tänne blogiin kirjotellu, mikä johtuu oikeestaan vaan siitä ettei vaihtoasioiden suhteen ole tapahtunut mitään uutta. Uskoisin, että kun pääsen matkaan ja vaihtovuoteni virallisesti alkaa, löytyy enemmän materiaalia postauksiin. Halusin kuitenkin kirjoittaa taas jotain, ja viime aikoina paljon mielessä pyörineistä ajatuksista sainkin idean tällaiseen vähän enemmän pohtivaan postaukseen. :)

Monet ovat kysyneet, miltä se nyt tuntuu kun lähtö lähenee. Usein olen vastannut lyhyehkösti ja ympäripyöreästi, tyyliin: "Kyllähän se aika paljon jännittää, mutta olen myös tosi innoissani." Voisin täällä nyt avata näitä fiiliksiä vähän enemmän.

Tää syksy on vierähtänyt ihan käsittämättömän nopeesti, ja tuun varmaan vielä monesti ihmettelemään sitä miten äkkiä aika kuluu! Kuitenkin tän syksyn aikana mielessä on kerennyt käydä kaikkea mahdollista vaihtoon liittyvää - ei ole kulunut päivääkään, jolloin en olisi vaihtoa ajatellut. Silti lähteminen ei ole tuntunut eikä vieläkään oikein tunnu todelliselta. Välillä tuntuu, että pohtisin ja puhuisin asiasta ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta, kevyesti ja huolettomasti. Päivittäin mielessä käy mietteitä käytännön asioista, jotka pitäisi hoitaa ennen lähtöä, kuten pakkaus tai läksärit. Mutta tuntuu kuin en olisi itsekään edes vielä sisäistänyt sitä että lähden vaihtoon, saati että lähtöpäivä on oikeasti jo todella lähellä. Ehkä tämä on joku hassu aivojen puolustusmekanismi, joka estää panikoimisen.

Silti kun asiaa pysähtyy oikeasti miettimään, usein esimerkiksi lukiessa muiden vaihtariblogeja tai kun jostain muusta syystä ajautuu syvällisempään pohdintaan, mut valtaa kihelmöivä innostuksen ja odotuksen sekainen tunne. Tekis mieli vaan hyppiä, nauraa ja laulaa tai välillä jopa itkeä onnesta, kun mulla on mahdollisuus lähteä. Vaikka se tuntuukin käsittämättömältä vielä tässä vaiheessa ja ehkä vielä lentokentälläkin, voisin sanoa jo nyt lähes 100% varmuudella, että en tule katumaan päätöstäni lähteä vaihtoon. Lähden matkaan avoimin mielin ja koitan pitää ennakko-odotukset mahdollisimman pieninä, mutta olivatpa kokemukseni millaisia hyvänsä, tulen olemaan niistä kiitollinen palatessani kotiin ja vielä myöhemminkin elämässäni. Jo pelkästään vaihtoon hakeminen ja lähtöön valmistautuminen ovat olleet niin mielenkiintoista aikaa, että voisin vannoa hienoimpien oivalluksien ja kokemusten olevan vasta edessäpäin.



Olisi epärealistista odottaa, että vaihtovuosi on pelkkää ruusuilla tanssimista ja kaikki olisi täydellistä. Monet vaihtarit ovat kertoneet kokeneensa tosi isojakin mielialanvaihteluita vaihdon aikana, ja samaa olen huomannut omissa fiiliksissäni jo ennen lähtöäkin. Usein juuri ennen nukahtamista mielessä pyörii suuria ajatuksia ja tunteita, ja silloin toisinaan vaihtoon lähteminen tuntuu valtavalta ja pelottavalta asialta, joka saa tuntemaan itsensä pieneksi ja yksinäiseksi. Mielessä pyörii ajatuksia siitä, pärjäänkö omillani niin kauan aikaa niin kaukana kotoa, mitä jos, mitä jos. Joka kerta vakuutan kuitenkin itseni uudelleen siitä, että kyllä minä pärjään. Kertaakaan en ole ajatellut, että en haluaisi lähteä, mutta luonnollisesti vaihtoon lähtemiseen liittyy myös huolen- ja pelonaiheita. Suurimmat huolenaiheeni liittyvät koti-ikävään ja perhe-asioihin; en ole ennen viettänyt leiriviikkoa pidempää aikaa poissa kotoa, joten siltä kantilta katsoen 10kk tuntuu järisyttävän pitkältä ajalta. Olen koittanut olla murehtimatta koti-ikävää näin etukäteen, mutta kyllä se silti aika ajoin huolettaa. Isäntäperhe-asiat ovat olleet viime aikoina paljon mielessä, mutta jo hakiessani vaihtoon olin huolissani siitä, millaisen suhteen saan isäntäperheeseeni ja muihin paikallisiin. Olen läheinen oman perheeni kanssa ja toivoisinkin ennen kaikkea, että myös hostperheestäni tulisi minulle läheinen ja voisin olla turvallisesti oma itseni heidän kanssaan. Tietenkin vahvan suhteen rakentamiseen menee aikaa ja vaivaa, mutta yksi vaihtoon liittyvä pelkoni on, että suhteeni isäntäperheen kanssa jää pinnalliseksi ja/tai en kotiudu hyvin.

Isäntäperhetietoja en siis ole vieläkään saanut, ja täytyy myöntää, että odottelu ja epätietoisuus ovat aika tehokkaita stressitahoja, ja odottaminen on ollut kuluttavaa. Alusta asti on kuitenkin ollut selvää, että vaihdossa tulee vastaan myös vastoinkäymisiä ja pettymyksiäkin, joten sen mielessä pitäen olen harjoituttanut kärsivällisyyttäni. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä isäntäperhe- ja sijoitustiedot vaikuttavat niin suuresti kaikkeen, myös käytännön asioihin kuten siihen, millaisia tuliaisia vien heille tai minkälaisia tavaroita kannattaa pakata mukaan esim. alueen sääolosuhteiden takia. Ei ainakaan helpottanut tilannetta, kun AFS laittoi aiemmin tällä viikolla viestiä, että tänä vuonna on ollut tavallista hankalampaa ja hitaampaa löytää perheitä. Jos isäntäperhettä ei saa ennen tammikuun 10. päivää, lähtö siirtyy kuukaudella eteenpäin helmikuun loppuun. Lähdön viivästymisen mahdollisuutta ajatellessa huomaa todella sen, miten paljon oikeasti haluankaan tätä ja kuinka lähtö polttelee jo matkakuumeena. Tällä hetkellä oloni on vähän ristiriitainen - en tiedä, pitäisikö pitää optimistinen asenne loppuun saakka ja elää siinä uskossa, että isäntäperhe löytyy ajoissa ja pääsen matkaan 25.1. vai pitäisikö minimoida pettymyksen tunteet ja alkaa varautua siihen, että lähtö todennäköisesti siirtyy.


Joka tapauksessa pääsen matkaan ennen pitkää, mikä on tärkeintä. Siitä olen innoissani, jännittynyt ja odottavainen. Lähtemisessä on aina oma haikeutensa, jota en silloin 10-vuotiaana vaihtovuodesta haaveillessani edes käsittänyt - vaihtoon kun liittyy niin monta muutakin asiaa kuin se, että lähtee yksin ulkomaille. Haikeaksi lähdön tekee myös erityisesti se, että olen juuri päässyt mukaan uuden lukion kuvioihin, tavannut mahdottomasti uusia ihania ihmisiä ja löytänyt paikkani täältä. Pian joudun etsimään omaa paikkaani maailman toisella puolen, ja taas täällä uudelleen kun palaan. Olen onnekas, kun minulla on niin vahva ja läheinen tukiverkosto, jonka puoleen tiedän voivani kääntyä aina. Oli lähtöni sitten tammikuussa tai helmikuussa, aikaa täällä Suomessa ei paljoa enää ole. Aion käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödyksi ja tavata kavereita ja sukulaisia, saunoa paljon sekä syödä mahan täydeltä ihania suomiruokia! Ja mikäs sen parempi ajankohta nauttia suomalaisuudesta kuin joululoma.

- Eve