Päivät ovat huristaneet toinen toistaan nopeammin siitä lähtien kun sain tietää perhe- ja sijoitustietoni. Joka päivälle on ollut jotain tekemistä tai asioita hoidettavana; hammaslääkäri, kampaaja, kavereiden tapaamista, kokeita, tuliaisten viimeistelyä ja viimeiset mukaan lähtevät hankinnat. Olemme myös olleet hostperheeni kanssa yhteyksissä lähes joka päivä, viestitellen ja sähköpostilla. Yhteydenpidosta on tullut vahva fiilis siitä, että hekin odottavat tapaamistamme innokkaina ja ovat valmiita vastaanottamaan minut elämäänsä.
Olen saanut myös paljon käytännön vinkkejä ja tietoa mm. ekoista päivistäni ja koulun alkamisesta. Saavun perille Uuteen-Seelantiin paikallista aikaa varhain viideltä perjantai-aamuna, joten pääsen mukavasti asettumaan aloilleni viikonlopun aikana. Lisäksi ensimmäinen maanantaini sattuu olemaan koko maassa vapaapäivä, ja vielä tämän lisäksi koulut alkavat porrastetusti joten oikeastaan menen kouluun ensimmäistä kertaa vasta joskus loppuviikosta. Seuraavakin maanantai sattuu olemaan vapaapäivä, joten koulu alkaa kunnolla vasta tiistaina 7. helmikuuta. On hyvä ettei koulu ala samantien täyspainoisesti, koska nyt on aikaa levätä pitkän matkan jälkeen ja totutella elämään eri aikavyöhykkeellä ja uudessa ympäristössä. Hostperheeni sanoi myös vievänsä mut merenrantaan ensimmäisen viikonloppuni aikana, mikä ei kuulosta lainkaan pahalta...
Tosi monet tutut ja kaverit on kyselly että joko jännittää nyt kun lähtö on näin lähellä. Kumma kyllä lähtö ei ole vieläkään muuttunut todelliseksi mielessäni, vaan edelleenkin (vaikka huoneeni lattia on täynnä mukaan lähteviä vaatteita, tuliaisia ja matkalaukkukin jo täällä töröttää??) tuntuu vähän kuin jossain toisessa kaukaisessa universumissa olisin ehkä lähdössä mutta tässä todellisuudessa kaikki olisi kuten aina ennenkin. Silti samaan aikaan tuntuu että kävisin ns. ylikierroksilla ja koko ajan päässä hyrrää satoja eri asioita ja tunteita - iloa, odotusta, hämmennystä, haikeutta, turhautumista, uupumusta. Kai tämä kaikki kuuluu asiaan.
Pakkaamista olen siis aloitellut jo sen verran, että suurin piirtein on selvillä mitkä kamppeet lähtevät mukaan ja mitkä jäävät. Vielä olisi edessä niiden sullominen matkalaukkuun, kunhan loputkin tulevat pesusta. Ajattelin tehdä ihan erillisen postauksen noille pakkaamisille kuvien kera kunhan saan sen tehtyä! Pakkaamisen lisäksi ohjelmassa ennen lähtöä on vielä muutamien kokeiden suorittaminen, viimeiset ensi maanantaina ja sitten olen koulun puolesta valmis lähtemään.
Pakkaus ja kokeet ovat kuitenkin pikkujuttuja verrattuna siihen, että vielä ennen lähtöäni mun täytyy sanoa kaikille kavereille, perheelle ja läheisille hyvästit. Joululoman lopulla piipahdin Kainuussa sanomassa heipat mun siellä asuville sukulaisille ja kummeille, mutta silloin ei ollut vielä tietoa perheestä tai lähtöpäivästä, joten kaikki tuntui vielä hyvinkin epämääräiseltä eikä heippojen sanominen tuntunut sen kummemalta kuin tavallisestikaan. Nyt kun päiviä on jäljellä enää sormilla laskettava määrä, hyvästitkin tuntuvat paljon isommilta; ne saavat lähdön tuntumaan aavistuksen verran todellisemmalta ja pelkkä ajatus heippojen sanomisesta noin pitkäksi ajaksi tuntuu sekä haikealta että vaikealta. On käsittämätöntä, että jo viikon päästä istun lentokoneessa yksin matkalla kohti tuntematonta, enkä tule lähes vuoteen näkemään ihmisiä, joiden kanssa nyt vietän aikaa päivittäin ja viikoittain koulussa, kotona ja vapaa-ajalla. Lohtua saan kuitenkin siitä tiedosta, että ne tärkeimmät ja läheisimmät pysyvät elämässäni vaikka emme näkisikään päivittäin ja kun 10 kk asettaa koko elämän mittakaavaan, se vaikuttaakin yhtäkkiä silmänräpäykseltä.
Tämmöisiä mietteitä tänään, keskiviikkoiltana, kun lähtöön on lähes tunnilleen tasan viikko. Tuntuu, että lähtö tulee niin nopeasti ettei sitä kerkeä oikein edes kunnolla tunnustella ja fiilistellä kaiken käytännön kiireen keskellä, joten siinä mielessä toivoisi lisää aikaa Suomessa. Samaan aikaan osa minusta haaveilee jo olevansa Uuden-Seelannin auringon alla loikoilemassa. Vähän kuin eläisi jossain välitilassa, jossa ajatukset ja mieliala vaihtelevat innostusta pursuavan"ei enää kauaa, kun pääset kesäiseen lämpöön toteuttamaan unelmaasi" ja paniikinomaisen "ei enää kauaa kun joudut sanomaan hyvästit ja jättämään taaksesi kaiken tutun ja turvallisen" välillä.
Ajatuksista tai tunteista huolimatta päivät kuluvat väistämättä, joten tärkeäksi muodostuukin se, mitä sillä käytettävissä olevalla ajallansa tekee. Enkä voisi olla kiitollisempi tai onnellisempi siitä, että saan käyttää viimeiset päiväni Suomessa minulle tärkeiden ihmisten kanssa ja siitä, että pian saan käyttää päiväni kokemalla jotain täysin uutta ja ihmeellistä maailman toisella puolen. <3
Ohessa vielä joitakin kuvia viime viikkojen tapahtumista kuvitukseksi. TJ 7 !
- Eve
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti